Tiranan sydän

"Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin." 

Varoituksen sananen: seuraava kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. Älä siis lue enempää, mikäli et halua tietää mitään romaanin suurimmasta käänteestä!

***

En ole lukenut Pajtim Statovcin ensimmäistä romaania Kissani Jugoslaviaa, joten en osaa verrata sitä tähän uudempaan teokseen. Voin kuitenkin sanoa, että toinen romaani Tiranan sydän (2016) vei minut mennessään ja jätti jäljen. Tiranan sydän on vahva, koskettava ja monitasoinen romaani ulkopuolisuudesta, halusta tulla kuulluksi, nähdyksi, rakastetuksi. Se on identiteettien ja minuuden etsintää vihamielisessä ja ennakkoluuloisessa maailmassa. Romaani on vapauden kaipuuta ja haparoivaa tarrautumista läheiseen ihmiseen. Menetystä, muistojen ja tarinoiden voimaa. 

Bujar ja Agim ovat nuoria poika, ystäviä sodan runtelemassa Albaniassa, joka ei voi antaa nuorille enää mitään muuta kuin isien vanhoja taruja menneisyydestä. Poikia pakottaa kaipuu pois, jonnekin, missä asiat ovat toisin. Pojista Agim on herkkä sielu, kaunis ja hentoinen poika, joka tietää ja lukee kaiken. Bujar on puolestaan luonteeltaan maltillisempi, mutta aina valmis seuraamaan Agimia, minne ikinä hän meneekin. Jopa suuren meren toiselle puolen heppoisella veneellä. Pojilla ei ole muuta kuin toistensa ja ystävyys, joka syvenee myös rakkaudeksi. 

Teoksen edetessä pojat pyristelevät irti albanialaistaustastaan. Agim haluaa kieltää sen kokonaan ja myöhemmin Bujar keksii itsenä yhä uudelleen ja uudelleen. Erityisesti Agim tietää jo nuorena pitävänsä identiteettileikeistä ja pukeutuukin äitinsä koruihin ja vaatteisiin, minkä vuoksi isä yrittää pieksää pojastaan outoudet pois. Bujarin isä kuolee syöpään ja siskon kaappaavat ihmiskauppiaat. Vanhat albanialaiset kansantarut maalailevat kuvaa urheista miehistä, jotka käyvät pelottomina sotaan ja surmaavat lohikäärmeitä. Tähän kuvaan eivät Agim (ja myöhemmin Bujar) sovi, vaan heidän on luotava oma identiteettinsä, joka ei enää perustu taruille ja tuttuudelle. 

Tiranan sydämen kerronta risteilee eri aikatasoissa. Tarina alkaa vuoden 1990 Albaniasta, käy Saksan, Espanjan ja Yhdysvaltojen kautta Suomeen ja lopulta Adrianmerelle ja takaisin Tiranaan, mistä kaikki alkoi. Jossain viimeisen kolmanneksen tienoilla alan pitää itseäni tyhmänä tai huolimattomana lukijana, koska en saa kiinni siitä, kerrotaanko milläkin hetkellä Bujarin vai Agimin tarinaa, koska luulen tarinan palauttava toisistaan erossa olleet pojat takaisin yhteen. Tai niihän itse asiassa tavallaan käykin. Tässä piileekin tarinan traaginen käänne, sillä käy ilmi, että meren ylitys osoittautuu kohtalokkaaksi Agimille, joka tippuu veneen laidan yli ja hukkuu. Merkkejä tästä käänteestä on toki ilmassa, mutta Agimin kuolema tulee silti yllätyksenä, sillä luen Bujarin Agimiksi ja ihmettelen, milloin Bujarin elämänvaiheet alkavat paljastua. Tämä osoittaa Statovcin kerronnallisen taituruuden, sillä henkilöhahmot rakentuvat vähitellen ja tarinan aukkoisuus pitää ratkaisun piilossa oikeaan hetkeen saakka, ja lukija ihmettelemään, kenen kanssa tämä matka oikein tulikaan kuljettua. 

Agim siis menehtyy Adrianmerelle, mutta hän jää elämään Bujarissa, joka on sekä anonyymi että toisaalta omaksunut myös osan Agimia itseensä. Niinpä kertoja onkin samanaikaisesti Bujar ja Agim, yksin ja yhdessä, tai sitten aivan joku muu. Joku joka pakenee määrittelyjä jatkuvasti, keksii sukupuolensa, seksuaalisuutensa, kansallisuuteensa, itsensä uudelleen. Bujar pyrkii hajottamaan itsensä mutta samalla vaalimaan itsessään Agimia. Teoksen tärkeä motiivi, Albanian kansallistunnus eli kaksipäinen kotka, saa uuden tulkinnan sekä teksin että teoksen kansikuvituksen tasolla. 

Romaanin loppupuolella oleva Suomi-osio ja kykykilpailu tuntuvat hieman irallisilta kohtauksilta muuhun tarinaan verrattuna, mutta onnistuvat ottamaan kantaa suomalaisten kyvyttömyyteen tunnistaa omia etuoikeuksiaan. Teos viittaa myös siihen, miten mediassa uudenlaiset, jännittävät tarinat kerrotaan vain niiden viihdearvon vuoksi, ei suinkaan sen takia, että haluttaisiin antaa kokonaisvaltainen ääni vähemmistön edustajille tai oikeastaan edes kuulla, mitä heillä on sanottavanaan. 

Tiranan sydän on ymmärtääkseni ainoa suomalainen romaani, joka käsittelee transsukupuolisuutta näin laajasti, mikä tuo kiinnostavan ja tärkeän lisän suomalaisen kirjallisuuden kenttälle. Teoksen teemat ja kerronta ovat kansainvälistä tasoa, ja toivon Statovcille menestystä myös maailmalla. Pidin kovasti siitä, miten Statovci käsittelee mieheyttä - tai transsukupuolisuutta - uudella ja kiinnostavalla tavalla sortumatta kliseisiin. Tiranan sydän on ehdottomasti ajatuksia herättävä, uusi ja tuore. Tärkeä teos, jonka toivoisin jokaisen lukevan. 

Niinpä Tiranan sydän ei ole pelkästään siirtolaiskertomus, vaikka ajankohtaisuutensa takia tämä pitäisi antaa luettavaksi ihan jokaiselle. Sitä jotenkin helposti unohtaa, tai ei välitä, että myös Euroopassa on vajaat 30 vuotta sitten sodittu verisesti ja myös eurooppalaiset ovat lähteneet veneillään ylittämään vesiä paremman elämän toivossa. Nostamme muurin itsemme ja toisten väliin nationalismin innoittamana, vaikka monet sodat käydäänkin nimenomaan isänmaallisuuden nimissä. Tiranan sydämessä ihmiskohtalot ovat kovia ja ihmisten hätä ja kaipuu tulevat iholle asti. Tarinassa sekä yhteiskunnallinen että poliittinen kietoutuvat yhteen seksuaalisuuden ja sukupuolen kanssa paljastaen niin paljon monenlaisia vääryyksiä, turhia lokerointeja ja ihmisten välistä arvottamista, että se tekee kipeää. 


Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016). Otava. 271 s. 

 

 

Paras mahdollinen maailma

Minulla Riikka Pulkkisen teoksien kanssa hyvin ristiriitainen suhde. Toisaalta olen lukenut ja hankkinut omaksi jokaisen hänen romaaninsa, mutta jokaisen jälkeen olen kuitenkin entistä hämmentyneempi. Pulkkinen onkin kirjailija, joka jakaa lukijat kahteen leiriin. Kuuluin ennen rakastajiin, sillä luin ensimmäisen Pulkkiseni joskus viittä vaille parikymppisenä ja rakastuin. Olin suorastaan ällistynyt siitä, että Suomessa joku kirjoittaa näin kauniisti, näin älykkäästi ja tällaisista maailmoista, joissa ihmiset opiskelevat yliopistoissa ja puhuvat henkevästi filosofiasta. Minäkin haluan! 

Sitte kasvoin vähän vanhemmaksi ja ymmärsin, ettei yliopistossa tai elämässä kaikki ole koko ajan ylevää ja henkevää. Pulkkisen tyyli alkoi tuntua liian paljolta. Varsinkin hänen uusin romaaninsa Paras mahdollinen maailma (2016) voisi kaikessa moniäänisyydessään ja moniteemaisuudessaan olla todella hieno, mutta minulle teoksessa on jotenkin liikaa kaikkea ja siksi siitä oli vaikea saada otetta. Olin kirjan lukemisen jälkeen suorastaan hengästynyt. Kaikki se, mitä joskus Pulkkisen tyylissä kirjoittaa ihailin, tuntuukin nyt väkinäiseltä. 

maapallo.jpg

Parhaan mahdollisen maailman päähenkilö on lahjakas näyttelijälupaus Aurelia, joka on yhtä vanha kuin vapaa Eurooppa, sillä hän on syntynyt samana päivänä, kun Berliinin muuri murtui. Aurelian ura ja elämä ovat alkamassa, kun hänet valitaan arvostetun ohjaajan näytelmän pääosaan. Menestyksen kynnyksellä Aurelian elämässä alkaa kuitenkin kuohua, sillä isä tekee kuolemaa ja puheyhteys äitiin on tilapäisesti katkennut. Romaanin kerronta risteilee kahdella tasolla: on Aurelian kokema nykyhetki ja toisena tasona Aurelian äidin näkökulma. Kerronnan edetessä menneisyys ja nykyisyys, Helsinki ja Berliini kietoutuvat yhteen paljastaen Aurelian elämästä jotain tärkeää. 

Ei voi väittää, etteikö romaanin alkuasetelma olisi kiehtova. Tarinan yllä leijuu arvoituksellinen tunnelma, sillä Aurelian menneisyydessä on jotain salaperäistä, mistä Aurelia ei ole tietoinen. Aurelian vanhempansa yrittävät saada kerrottua Aurelialle, mutta isä makaa sairaalassa ja äidille puhuminen tekee liian kipeää. Jokin hahmo on kuitenkin koko ajan Aurelian kannoilla, ja tämä hahmo tuntee Aurelian paremmin kuin Aurelia itse. Romaanissa henkilöiden maailmat romahtavat kuin Berliinin muuri.

On vaikea yrittää pukea sanoiksi sitä, mikä Pulkkisen tyylissä oikein minua vaivaa. Tai sanotaan oikeastaan näin: teokset saavat minut vaivaantuneeksi. Ei kuitenkaan sen takia, että teemat olisivat jotenkin erityisen haastavia. Kaikki viittaukset filosofiaan, teatteritaiteeseen ja kirjallisuuteen yhdistettynä ylevään dialogiin tuntuvat päälleliimatuilta ja teennäisiltä. Puhuvatko ihmiset oikeasti näin? Puhuvat tai eivät, ymmärrän kyllä, että tämä on Pulkkisen tyyliä, mutta minusta kaiken paljous vie tilaa romaanien hienoilta ja tärkeiltä teemoilta. Parhaassa mahdollisessa maailmassa maailmoja tosiaan on useita: on ajankohtainen viittaus vapaaseen Eurooppaan, jonka tiedämme nyt kuohuvan poliittisesti jälleen, on sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden moninaisuutta, on äitiys, perhesuhteet, menetys, suru, kaipuu. Romaanin realistiseen maailman kanssa risteää Aurelian kokema mielikuvitusmaailma, jossa on viitteitä maagisesta realismista. Kesken romaanin on myös ohjaaja-Joachimin irralliselta tuntuvat lapsuusmuisto, jonka voisi lukea omana novellinaan. 

Nämä kaikki yhdistettynä hyvin koristeelliseen kieleen ja kerronnan monitasoisuuteen on jo melkoisen värikäs kokonaisuus. Minusta tuntui lukijana melkein mahdottomalta saada kiinni kaikesta, vaikka sinänsä Pulkkinen onnistuu pitämään kaikki langat käsissään loppuun asti. Tuntui kuitenkin, että kaikkea on niin paljon, ettei mikään teema tai sivujuonne tullut kunnolla käsitellyksi. Toisaalta tällainen rikottu muoto jättää tilaa myös tulkinnoille, mutta minut Pulkkinen onnistui pikemminkin vieraannuttamaan. 

Päähenkilö Aurelia on vimmaisessa rimpuilussaan, häilyvyydessään, miinuden etsinnässään varmasti lahjakas näyttelijä, mutta romaanissa hänestä välittyy naiivi ja jotenkin ärsyttävä mielikuva. Eikö Aurelia esimerkiksi välitä sairaalassa maakavasta isästään? Kaikista eniten nautin kuitenkin Aurelian äidin puheenvuoroista, jotka tuntuvat aidommilta ja lempeän haikeilta ja siksi tasapainottivat Aurelian kummallista rimpuilua. Myös Aurelian vanhempien rakkaustarinan kuvaus oli onnistunut.

Kaikista parhaimmillaan kerronta on kuitenkin sen kuvatessa ihmisten välisiä suhteita. Pulkkinen kuvaa osuvasti sitä, miten helppoa toiselle on muistaa ja toiselle unohtaa. Toisaalta kaikille yhtä lailla vaikeaa on puhuminen. Äiti, joka ei pysty unohtamaan eikä myöskään puhumaan tyttärelleen suoraan, yrittää vakuutella itselleen:

"Pian. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, vuosipäivänä heinäkuun kahdeskymmenesyhdeksäs. Pian, ei vielä tänään, ei nyt. Pian. Pian. Pian minä kysyn. Pian minä kertaan kaikkein kipeimmät asiat sinun kanssasi. Niin olen ajatellut nyt jo miltei kaksi vuosikymmentä."

Ei Paras mahdollinen maailma varsinaisesti huono ollut. Romaanin idea on mielenkiintoinen ja kerronta koukuttaa sen verran mukavasti, että Paras mahdollinen maailma on oikeastaan todella helposti etenevä ja ehdottomasti luettava kirja. Se ei silti vaan ollut kirja minua varten eikä Pulkkinen enää minun kirjailijani. Joskus vähemmän on enemmän. 


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (2016). Otava. 358 s.  

We Should All Be Feminists

Tänään 8.3. vietetään kansainvälistä naistenpäivää, jonka tarkoituksena kiinnittää huomiota tasa-arvoon ja naisten oikeuksiin maailmanlaajuisesti. Perinteisesti naistenpäivänä miehet muistavat elämänsä naisia kukilla ja muilla lahjoilla.

Kukissa ja lahjoissa ei ole mitään väärää, mutta ne vievät huomion joltain paljon tärkeämmältä. Uskallan väittää, ettei suuri osa naisista halua kukkia, vaan yhtäläiset oikeudet ja samat mahdollisuudet kuin miehilläkin. Jo se, että yhtenä päivänä vuodesta nostamme naiset ja naisten oikeudet esille, kertoo mielestäni siitä, ettei tasa-arvon tavoittelun aika ole vielä läheskään ohi. 

Tänä vuonna Suomessa on kuitenkin otettu tärkeä askel kohti yhdenvertaisuutta, sillä kaikille 9.-luokkalaisille jaetaan nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien femininstinen esseepamfletti We Should All Be Feminists (suom. Meidän pitäisi kaikkien olla feministejä). Adichien feministinen pamfletti perustuu hänen suosittuun TEDTalkiinsa. Vaikka Adichie käsitteleekin feminismiä nigerilaisesta näkökulmasta, sopii hänen perimmäinen sanomansa myös suomalaiseen ympäristöön. 

Olen feministi ja feminismi on minulle tärkeää. Minua uutinen Adichien esseepamfletin välittämisestä ilahduttaa, mutta valitettavasti se on ehtinyt jo aiheuttanyt kaikenlaista närää. Ylipäätänsä feminismi edelleen aiheuttaa kaikenlaista närää. Siitäkin huolimatta, että feminismin tavoite on sukupuolten tasa-arvo, ei naisten kohottaminen miesten yli tai sukupuolen mitätöinti, kuten jotkut väittävät. Siitäkin huolimatta, että meillä edelleen on naisten ja miesten ammatteja, transseksuaalejen pakkosterilointi, sukupuolittava asepalvelus, poikien huolestuttavan alhainen koulumenestys ja epärealistiset ulkonäkönormit. Feminismi ei todellakaan aja pelkästään naisten asioita, sillä avartamalla sukupuolirooleja se helpottaa myös miesten asemaa ja ahtaita malleja. 

Feminismi tarkoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi siis sukupuolten välistä tasa-arvoa. Moni kuitenkin kysyy, miksi pitäisi puhua juuri feminismistä esimerkiksi tasa-arvon sijaan. Onnekseni idolini Chimanda Ngozi Adichie osaa kiteyttää tämäkin paremmin:

“Some people ask: “Why the word feminist? Why not just say you are a believer in human rights, or something like that?” Because that would be dishonest. Feminism is, of course, part of human rights in general—but to choose to use the vague expression human rights is to deny the specific and particular problem of gender. It would be a way of pretending that it was not women who have, for centuries, been excluded. It would be a way of denying that the problem of gender targets women. That the problem was not about being human, but specifically about being a female human. For centuries, the world divided human beings into two groups and then proceeded to exclude and oppress one group. It is only fair that the solution to the problem acknowledge that.” 

Kohti tasa-arvoa, ystävät!

Hyvää naistenpäivää!


Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists 2014. Anchor Books. 52 s. 

Big Magic

 

"Ja vaikka luovaan elämään johtavat polut ja luovat aikaansaannokset vaihtelevat suuresti eri ihmisillä, voin taata tämän: luova elämä on laajennettua elämää. Se on suurempaa elämää, onnellisempaa elämää, vahvempaa elämää ja hiton paljon kiinnostavampaa elämää. Eläminen sillä tavoin - tuomalla jatkuvasti ja itsepintaisesti julki sisimpäänä kätketyt jalokivet - on sinänsä taidetta. 

Minulla on vähän vaikea suhde self-help -kirjojen kanssa. Se johtuu osaksi varmaan siitä, että niillä on jotenkin, hmmm, nolo maine. Toiseksi olen yleensä ollut niille myös hieman allerginen ja pidän positiivisuutta korostavia elämäntaito-oppaita vähän ongelmallisena kirjallisuudenlajina.*

No, mutta koska on typerää jättää asioita kokematta jonkun nolon maineen takia (koska mitä väliä?), tartuin Elizabet Gilbertin Big Magic -teokseen. Gilbert on minulle (ja varmaan muillekin) tuttu jo Gilbertin omaan elämään perustuvasta Eat Pray Love -teoksesta. Big Magic puolestaan käsittelee osittain samoja teemoja kuin EPL: oman itsensä löytämistä, uskallusta elää luovasti ja rohkeasti yleisistä mielipiteistä liikoja välittämättä. 

Jos haluat kirjoittaa, maalata, säveltää, mitä ikinä, on tämä kirja sinulle. Jos suhtaudut self helpiin epäilevästi, mutta haluat lisätä arkielämääsi ripauksen luovuuttaa, ala lukea jo. Lupaan että Big Magic on matalan kynnyksen elämätaito-opas myös niille, jotka sellaisesta eivät yleensä perusta. 

Monet varmasti haluaisivat elää luovaa ja inspiroivaa elämää. Kukapa ei? Yhtä monet eivät silti toteuta luovuttaa elämässään. Gilbertin mukaan tämä johtuu siitä, ettei ajatella luovuuden olevan itseä varten. Ei olla tarpeeksi hyviä. Arvostelu ahdistaa. Pelottaa liikaa. Gilbert käskeekin hylkäämään pelokkaan ja turvallisen elämän, sillä sellainen elämä on aina samanlaista eikä siksi tarjoa yllätyksiä. Sitä paitsi, milloin pelko on saanut kenellekään hyvää oloa aikaan? Niinpä. Gilbert puhuukin uteliaisuuden ja leikkisyyden puolesta. Sen puolesta, ettei ota itseään, luovuutta ja taidetta liian vakavasti. 

Big Magic on jaettu seitsemään lukuun, jotka kannustavat rohkeuteen, lumoukseen, sinnikkyyteen ja luottamukseen sekä siihen, että jokaisella tosiaan on lupa harjoittaa luovaa elämää. Lisäksi jokainen kirjan luku osaltaan ravistelee vakiintuneita myyttejä esimerkiksi kärsivästä taiteilijuudesta tai siitä, että taide ja luovuus ovat haudanvakavia asioita, sillä Gilbertin mukaan juuri niin ei ole. Näiden oppien mukaan Big Magicin voi siis lukea aloittelevan taitelijan oppaana, mutta todellisuudessa teos on hyödyksi ihan jokaiselle. Myös sellaiselle, joka pidä itseään "luovana", mutta kaipaa elämäänsä lisää kauneutta ja iloa.

"Kun puhun tästä "luovasta elämästä", haluan korostaa etten välttämättä tarkoita elämää, joka omistetaan taiteen tekemiseen, ammattimaisesti tai muilla tavoin. En sano että sinun töytyy ryhtyä runoilijaksi ja elää vuorilla Kreikassa tai sinun täytyy esiintyä Carnegie Hallissa tai voittaa Kultainen palmu Cannesin filmifestivaaleilla.

Ei, kun puhun "luovasta elämästä", puhun laajemmin. Puhun elämästä, jota ohjaa pikemmin uteliaisuus kuin pelko." 

Big Magic varmasti innostaa erityisesti kirjoittajia, sillä onhan Gilbert kirjoittaja itsekin ja siksi tietää mistä puhuu. Luovutta ei kuitenkaan ole pakko toteuttaa alkamalla kirjailijaksi tai kuvataitelijaksi. Gilbert kertoo kirjassaan tarinan eräästä ystävästään, jolle uusi, inspiroiva elämä tarkoitti paluuta lapsuuden taitoluisteluharrastuksen pariin. Kenenkään ei tarvitse hylätä päivätyötään ja alkaa tavoitella toimeentuloa taiteella. Niinkin voi tehdä, mutta Gilbert muistuttaa, että luovan elämän ei välttämättä tarvitse olla yhtä kuin ura. Tärkeämpää on tehdä sitä, mistä nauttii, sillä "vastoin kaikkia hyviä neuvoja ihmiset haluavat itsepäisesti tehdä viehättäviä esineitä ilman erityisen hyvää syytä, juuri kuten olemme aina tehneet." 

Gilbertin mukaan ihmisellä on siis sisäsyntyinen tarve tehdä maailmasta hieman kauniimpaa. Luovuus saattaa kuitenkin tilapäisesti tukahtua, koska omien hengentuotteiden tuominen maailman nähtäville jäykistää meidät, koska pelkäämme arvostelua. Mutta tiedättekös: arvostelulla ei ole mitään väliä. Väliä on vaan sillä, että pistää itsensä likoon ja ulos maailmaan.

Ja mitä tärkeintä: tällaisen luovan elämän saavuttamiseksi ei tarvita merkittäviä elämän muutoksia; ei tarvitse muuttaa toiselle puolelle maailmaa, jättää päivätyötä, parisuhdetta ja entistä elämää. 

Itse esimerkiksi Gilbertin ja Big Magicin innoittamana olen nyt alkanut räpeltämään tätä blogia. Puhun todellakin räpeltämisestä, sillä en yhtään tiedä, mitä teen. Mutta ainakin teen jotain. 

***

Okei, ei minusta aivan vielä elämätaito-oppaiden fania tullut. Myös Gilbert puhuu "sisälle kätketyistä aarteista" ja energioiden virtaamisesta ja muusta sellaisesta, jotka saavat ihokarvani pystyyn. Gilbertin mukaan ideat ja inspiraatio ovat on jumalallista, jotain mikä leijuu maailmassa ja saattaa tupsahtaa aivoihisi saaden aikaan suuren innoituksen. Lisäksi näille ideoille pitää osata olla vastaanottavainen tai muuten idea menee etsimään jonkun toisen ihmisen. Tässä kohtaa oma huuhaa-tutkani värähti taas hieman, mutta yritän urhoollisesti sivuutta sen ja uskoa siihen, että omalla positiivisella ajattelulla joku mahtava idea tulee minullekin joskus. Lisäksi Gilbertillekin on tärkeää kutsumus. Jäinkin miettimään sitä, että mitä jos sitä kutsumusta ei koskaan vain löydykään? No, onneksi myös Big Magic kehottaa löytämään luovutta ja inspiraatiota ihan miltä tahansa elämän osa-alueelta. 

Seuraavaksi aion inspiroitua viimeistelemään graduni loppuun!

***

(*Ongelmallisuudella tässä yhteydessä tarkoitin sitä, että usein tällaiset mediaseksikkäät self-help -puheet ja -kirjat korostavat oman positiivisen ajattelun vaikutusta elämässä menestymiseen, mikä saattaa helposti mitätöidä monet rakenteelliset epäkohdat ongelmien takana. Positiviisuus on hieno ja tärkeä asia, mutta joskus se saattaa myös lannistaa. Ja ymmärrän toki, että tällaisten self-help -kirjojen yleisö ovatkin usein ne, joilla muutenkin menee hyvin, enkä väitä, etteikö niistä voisi joku muukin saada uutta pontta elämälleen, suosittelehan itsekin tätä Gilbertin teosta kaikille. Oho, uhkaa mennä sivupoluille. Tässä olisikin ehkä aihetta laajempaan pohdintaan.)


Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti. (Big Magic 2015). Suomentanut Laura Beck. Gummerus, 288 s. 

#Hyllynlämmittäjä

Japanin kielen sana tsundoku tarkoittaa kuulemma ´kasaantuvia kirjoja´, eli siis sitä, kun syystä tai toisesta tulee haalittua kotiinsa ihan ylettömän paljon kirjoja. Paradoksaalisesti kyllä nämä kotiin tuodut kirjat jäävät kuitenkin hyllylle pölyttymään, koska kiire. Koska maailmassa on liikaa mielenkiintoisia kirjoja. Koska mitä nyt ikinä.

Tämän opin mainiosta Sivumennen-podcastista, joka lanseerasi jo tammikuussa #hyllynlämmittäjä-haasteen, jonka tarkoituksena on lukea kuluvan vuoden aikana 12 kirjaa omasta kirjahyllystä. Siis niistä kirjoista, jotka ovat sinne hyllyyn päässeet, mutta jääneet kuitenkin lukematta. 

Luen verrattain paljon, mutta en silti osta kirjoja hallitsemattomasti, vaan oikeastaan tehokäytän kirjaston palveluja. Silti minunkin hyllyssäni on lukemattomia kirjoja. Syytän tästä kirjaston laina-aikoja, joilla on aina niin hoppu, etten ehdi lukea omasta hyllystä mitään. Sitä aina jotenkin priorisoi kirjaston hätäisiä lainoja ja huijaantuu ajattelemaan, että kyllä ne omatkin kirjat tulee joskus luettua. Ei näköjään tulekaan. 

No mutta. Pitemmittä puheitta. Ta-daa! tässä omat valintani ja perustelut, miksi juuri nämä teokset pääsivät mukaan. 

1. Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland

Lastenkirjaklassikko, jota häpeäkseni en ole lukenut. Nyt on aika.

2. John Irwing: The Cider House Rules

Ikuisuuslainasin tämän yhdeltä tuttavalta lomamatkalleni ja kirja on nyt pesiytynyt pysyvästi minun hyllyyni. 

3. Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Koska pitäähän mukaan mahtua ainakin yksi tyttökirjaklassikko!

4. Aziz Ansari: Modern Romance

Onko huijaamista, jos olen periaatteessa lukenut tämän jo puoleen väliin? Olkoot, otan tämän silti mukaanHämmentää kyllä myös se, miksi tämäkin on yhä kesken, vaikka suorastaan rakastan Azizia. 

5. Jane Austen: Northanger Abbey

Austen-fanina tämä on must-read. Olen muuten saanut tämän lahjaksi ex-poikaystävältä, heh. 

6. Jean Rhys: Wide Sargasso Sea

Lähtökohtaisesti todella mielenkiintoinen teos, sillä romaani kertoo Kotiopettajattaren romaanista tutun Rochesterin ensimmäisen, ullakolle päätyvän vaimon tarinan toisesta näkökulmasta. Ostin tämän aikoinaan New Yorkin -matkalta. 

7. Helmi Kekkonen: Valinta

Fanitan myös Helmiä, vaikka en ole lukenut hänen vielä hänen teoksiaan. 

8. Timo Heinonen, Arto Kivimäki ja Heta Reitala: Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille

Listan ainoa asiapitoinen teos. Ihan yleissivistyksen vuoksi. Ja tässä on kaunis kansi!

9. Ulla-Lena Lundberg: Jää

Pakollinen Finlandia-palkittu

10. Laura Lindsted: Oneiron

Toinen pakollinen Finlandia-palkittu

11. Michael Cunningham: Illan tullen

Löysin tämän yliopiston kirjaston poistohyllystä. Epäilen ettei tämä ole kirjaston kirja ensinkään, vaan jonkun hajamielisen oma kirja, joka on vahingossa palautettu kirjastoon. Tässä ei nimittäin ole kirjaston leimoja, mutta sen sijaan kirjassa on itse kirjailijan nimikirjoitus!

12. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Luulen että tämä tulee olemaan täydellinen kesäkirja. 

 

 

Huhhuh. Saankohan näitä kaikkia koskaan luettua? No, onneksi lupaukset on tehty rikottaviksi, eikö niin? Huomasin tätä listaa kootessani, että kirjahyllyni hylkiöitä yhdistää se, että olen joko jo ehtinyt aloittamaan ne, mutta ne ovat sitten jääneet kesken, koska kirjaston lainat ovat niin hätäisiä. Minulla on yleensä myös tapana lukea enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, mikä näkyy selvästi tässäkin listassa. 

Toivottakaa urakalle onnea!

Henkäys on ilmaa vain

Lapsena pelkäsin ihan hirveästi kuolemaa.

Muistan jo alle kouluikäisenä miettineeni iltaisin sängyssä maaten, miten joskus kuolisin ja sitten ei olisi enää mitään. Ajatus juuri tuosta ei mistään oli jotain käsityskykyni ulkopuolella ja siksi niin pelottava. Toisaalta en käsitä sitä vieläkään, mutta pääsin kuolemanpelostani eroon, enkä ole sen jälkeen mielelläni ajatellut omaa kuolevaisuuttani.

Henkaysonilmaavain.jpg

Paul Kalanithi (1979-2015) on oman kuolevaisuutensa äärellä teoksessaan Henkäys on ilmaa vain (Bazar). Kalanithi, jonka elämän pitäisi vasta olla alkamassa 36-vuotiaana ankaran neurokirurgian erikoistumisjakson loppuvaiheessa, saakin yllättäen pahimman mahdollisen diagnoosin: hänellä on ärhäkkä keuhkosyöpä. Kalanithi on omistanut koko elämänsä ja uransa ymmärtääkseen ihmiselämää - ja myös kuolemaa. Miten Kalanithi selviää, kun elämä, joka on vasta alkamassa, onkin todellisuudessa loppumassa? Mikä tekee elämästä elämän arvoisen kuoleman edessä? Vuosien asiantuntijuus lääkärinä tai kaunokirjallisuuden lukeminen ei todellisuudessa valmista Kalanithia siihen, millaista oikeasti on tarkastella kuolemaa läheltä omakohtaisesti. 

Vaikka Kalanithin diagnoosi on varma kuolema, hänen vointinsa paranee hoitojen alettua ja hän päättää palata entisellä tarmolla takaisin töihin. Paul ja Lucy Kalanithi päättävät hankkia vielä lapsen. Joku voisi ajatella, että lapsen hankkiminen ja työhön hautautuminen vääjämättömän kuoleman edessä on silkkaa hulluutta. Onko järkeä suunnitella tulevaisuutta, jos kaikki päättyy kuitenkin? Mutta Kalanithin mielestä hyvä elämä oikeastaan on juuri sitä, että kuoleman saapuessa pystyy jättämään jälkeensä mahdollisimman paljon iloisia ja ihania asioita. Tämä oli myös minulle teoksen kaunein sanoma, vaikka Kalanithi lopulta kuolee ja jättää jälkeensä vaimon ja 8-kuukautisen lapsen. 

Itseäni kirjallisuudenopiskelijana ilahdutti myös se, miten Kalanithi hakee lohtua, tukea ja totuutta kaunokirjallisuudesta. Ihmiselämän ymmärtämisessä kirjallisuudella on Kalanithille suuri merkitys. Hän ei myöskään näe kirjallisuudentutkimusta ja lääketiedettä toisilleen vastakkaisina, kilpailevina teorioina, vaan hän kokee, että työssään lääkärinä nämä täydentävät toisiaan. 

Kuolema ei ole suinkaan kaikista helpoin aihe. Kalanithin sanoin "kuolema oli yhtä aikaa sekä äärimmäisen henkilökohtainen että täysin yleisluontoinen." Kuolema siis koskettaa meitä jokaista jossain vaiheessa väistämättä, mutta kuolemasta puhuminen, sen ajatteleminen, on äärimmäisen epämukavaa. Kalanithi osaa kuitenkin kirjoittaa kuolemasta kauniin toteavasti, arkisesti, lempeästi, niin ettei teoksen lukeminen ole missään tapauksessa liian lohdutonta tai raskasta.

Henkäys on ilmaa vain onkin oikeastaan todella lohdullinen, sillä kuoleman lisäksi yhtä suuressa roolissa teoksessa on myös rakkaus ja elämä.

"Heräsin kivuliaana uuteen päivään; tuntui, että selviäisin korkeintaan aamiaisesta. En jaksa, ajattelin, ja heti sen antifoni vastasi lausuen loppuun Samuel Beckettin sanat, jotka olin oppinut kauan sitten nuorena opiskelijana: Mutta minä jatkan. Nousin sängystä ja astuin askeleen toistaen sanoja ääneen: "En jaksa. Mutta minä jatkan."   


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain (When Breath Becomes Air). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar 2016, 206 s. 

 

Uusia alkuja

Olen Essi, parikymppinen opiskelija ja lukija. Olen ihminen, jolla on jatkuvasti erääntyneitä lainoja kirjastoon ja yöpöydällä alati kasvava kirjapino. Nyt olen lisäksi ihminen, jolla on oma kirjablogi. Tämä olkoon internetissä oma nurkkaukseni, johon kokoan hajanaisia ajatuksia kirjoista, kulttuurista, lukemisesta ja ehkä joskus siitä hassusta asiasta, jota elämäksi kutsutaan.  

Sivullinen on blogi kirjoista ja lukemista, eli mielestäni kaikesta olennaisesta. Blogin nimen lainasin Albert Camus'n samannimiseltä klassikkoromaanilta. Koen jotenkin samaistuvani sivullisuuteen, sillä vaikka opiskelen kirjallisuutta, en ole mikään kriitikko ja tunnen itseni usein akateemisissa piireissä ulkopuoliseksi. Toisaalta nimen voi käsittää myös konkreettisemminkin, koska, no, kirjoissa on sivuja. Jokainen himolukija varmaan tunnistaa itsensä siitä tilanteesta, kun aamuyön tunteina ei pääse nukkumaan, koska luen vielä tämän sivun ja tämän ja... kunnes se kirja on tosiaan luettu kannesta kanteen. 

Aloittelin blogin kirjoittamista Lily.fi:ssä, josta minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa - päinvastoin: siellä on nimittäin nykyään oma lukupiirikin! Halusin kuitenkin aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä itseni näköisillä sivuilla, sillä olin hieman hukassa entisen kirja+kakku -blogini kanssa. Ajatus kakuista ja leivonnaisista kirjoittamisesta on ihana, mutta ei sittenkään kaltaistani suurpiirteistä leipojaa varten. Tässä blogissa yritän pysytellä yhden aiheen parissa.

Lukijana olen puuskittainen mutta intohimoinen. En osaa valita yhtä ainoata lempikirjaa, mutta niille, jotka sitä kysyvät, vastaan usein Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (taattua laatua). Kirjailijoista fanita tällä hetkellä Chimamanda Ngozi Adichieta ja Elena Ferrantea (neroja!) Nyt luen: Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain. 

Maailmassa on ihan liikaa kirjoja luettavana, mutta jostain on hyvä aloittaa.

Tervetuloa mukaan!

Tässä blogin kirjoittaja ja yksi tyytyväinen myhäily

Tässä blogin kirjoittaja ja yksi tyytyväinen myhäily