Hei.

Sivullinen-blogissa puhutaan kirjoista ja lukemisesta - eli kaikesta olennaisesta. Tervetuloa!

Henkäys on ilmaa vain

Henkäys on ilmaa vain

Lapsena pelkäsin ihan hirveästi kuolemaa.

Muistan jo alle kouluikäisenä miettineeni iltaisin sängyssä maaten, miten joskus kuolisin ja sitten ei olisi enää mitään. Ajatus juuri tuosta ei mistään oli jotain käsityskykyni ulkopuolella ja siksi niin pelottava. Toisaalta en käsitä sitä vieläkään, mutta pääsin kuolemanpelostani eroon, enkä ole sen jälkeen mielelläni ajatellut omaa kuolevaisuuttani.

Henkaysonilmaavain.jpg

Paul Kalanithi (1979-2015) on oman kuolevaisuutensa äärellä teoksessaan Henkäys on ilmaa vain (Bazar). Kalanithi, jonka elämän pitäisi vasta olla alkamassa 36-vuotiaana ankaran neurokirurgian erikoistumisjakson loppuvaiheessa, saakin yllättäen pahimman mahdollisen diagnoosin: hänellä on ärhäkkä keuhkosyöpä. Kalanithi on omistanut koko elämänsä ja uransa ymmärtääkseen ihmiselämää - ja myös kuolemaa. Miten Kalanithi selviää, kun elämä, joka on vasta alkamassa, onkin todellisuudessa loppumassa? Mikä tekee elämästä elämän arvoisen kuoleman edessä? Vuosien asiantuntijuus lääkärinä tai kaunokirjallisuuden lukeminen ei todellisuudessa valmista Kalanithia siihen, millaista oikeasti on tarkastella kuolemaa läheltä omakohtaisesti. 

Vaikka Kalanithin diagnoosi on varma kuolema, hänen vointinsa paranee hoitojen alettua ja hän päättää palata entisellä tarmolla takaisin töihin. Paul ja Lucy Kalanithi päättävät hankkia vielä lapsen. Joku voisi ajatella, että lapsen hankkiminen ja työhön hautautuminen vääjämättömän kuoleman edessä on silkkaa hulluutta. Onko järkeä suunnitella tulevaisuutta, jos kaikki päättyy kuitenkin? Mutta Kalanithin mielestä hyvä elämä oikeastaan on juuri sitä, että kuoleman saapuessa pystyy jättämään jälkeensä mahdollisimman paljon iloisia ja ihania asioita. Tämä oli myös minulle teoksen kaunein sanoma, vaikka Kalanithi lopulta kuolee ja jättää jälkeensä vaimon ja 8-kuukautisen lapsen. 

Itseäni kirjallisuudenopiskelijana ilahdutti myös se, miten Kalanithi hakee lohtua, tukea ja totuutta kaunokirjallisuudesta. Ihmiselämän ymmärtämisessä kirjallisuudella on Kalanithille suuri merkitys. Hän ei myöskään näe kirjallisuudentutkimusta ja lääketiedettä toisilleen vastakkaisina, kilpailevina teorioina, vaan hän kokee, että työssään lääkärinä nämä täydentävät toisiaan. 

Kuolema ei ole suinkaan kaikista helpoin aihe. Kalanithin sanoin "kuolema oli yhtä aikaa sekä äärimmäisen henkilökohtainen että täysin yleisluontoinen." Kuolema siis koskettaa meitä jokaista jossain vaiheessa väistämättä, mutta kuolemasta puhuminen, sen ajatteleminen, on äärimmäisen epämukavaa. Kalanithi osaa kuitenkin kirjoittaa kuolemasta kauniin toteavasti, arkisesti, lempeästi, niin ettei teoksen lukeminen ole missään tapauksessa liian lohdutonta tai raskasta.

Henkäys on ilmaa vain onkin oikeastaan todella lohdullinen, sillä kuoleman lisäksi yhtä suuressa roolissa teoksessa on myös rakkaus ja elämä.

"Heräsin kivuliaana uuteen päivään; tuntui, että selviäisin korkeintaan aamiaisesta. En jaksa, ajattelin, ja heti sen antifoni vastasi lausuen loppuun Samuel Beckettin sanat, jotka olin oppinut kauan sitten nuorena opiskelijana: Mutta minä jatkan. Nousin sängystä ja astuin askeleen toistaen sanoja ääneen: "En jaksa. Mutta minä jatkan."   


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain (When Breath Becomes Air). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar 2016, 206 s. 

 

Obama

Uusia alkuja