Hei.

Sivullinen-blogissa puhutaan kirjoista ja lukemisesta - eli kaikesta olennaisesta. Tervetuloa!

Paras mahdollinen maailma

Minulla Riikka Pulkkisen teoksien kanssa hyvin ristiriitainen suhde. Toisaalta olen lukenut ja hankkinut omaksi jokaisen hänen romaaninsa, mutta jokaisen jälkeen olen kuitenkin entistä hämmentyneempi. Pulkkinen onkin kirjailija, joka jakaa lukijat kahteen leiriin. Kuuluin ennen rakastajiin, sillä luin ensimmäisen Pulkkiseni joskus viittä vaille parikymppisenä ja rakastuin. Olin suorastaan ällistynyt siitä, että Suomessa joku kirjoittaa näin kauniisti, näin älykkäästi ja tällaisista maailmoista, joissa ihmiset opiskelevat yliopistoissa ja puhuvat henkevästi filosofiasta. Minäkin haluan! 

Sitte kasvoin vähän vanhemmaksi ja ymmärsin, ettei yliopistossa tai elämässä kaikki ole koko ajan ylevää ja henkevää. Pulkkisen tyyli alkoi tuntua liian paljolta. Varsinkin hänen uusin romaaninsa Paras mahdollinen maailma (2016) voisi kaikessa moniäänisyydessään ja moniteemaisuudessaan olla todella hieno, mutta minulle teoksessa on jotenkin liikaa kaikkea ja siksi siitä oli vaikea saada otetta. Olin kirjan lukemisen jälkeen suorastaan hengästynyt. Kaikki se, mitä joskus Pulkkisen tyylissä kirjoittaa ihailin, tuntuukin nyt väkinäiseltä. 

maapallo.jpg

Parhaan mahdollisen maailman päähenkilö on lahjakas näyttelijälupaus Aurelia, joka on yhtä vanha kuin vapaa Eurooppa, sillä hän on syntynyt samana päivänä, kun Berliinin muuri murtui. Aurelian ura ja elämä ovat alkamassa, kun hänet valitaan arvostetun ohjaajan näytelmän pääosaan. Menestyksen kynnyksellä Aurelian elämässä alkaa kuitenkin kuohua, sillä isä tekee kuolemaa ja puheyhteys äitiin on tilapäisesti katkennut. Romaanin kerronta risteilee kahdella tasolla: on Aurelian kokema nykyhetki ja toisena tasona Aurelian äidin näkökulma. Kerronnan edetessä menneisyys ja nykyisyys, Helsinki ja Berliini kietoutuvat yhteen paljastaen Aurelian elämästä jotain tärkeää. 

Ei voi väittää, etteikö romaanin alkuasetelma olisi kiehtova. Tarinan yllä leijuu arvoituksellinen tunnelma, sillä Aurelian menneisyydessä on jotain salaperäistä, mistä Aurelia ei ole tietoinen. Aurelian vanhempansa yrittävät saada kerrottua Aurelialle, mutta isä makaa sairaalassa ja äidille puhuminen tekee liian kipeää. Jokin hahmo on kuitenkin koko ajan Aurelian kannoilla, ja tämä hahmo tuntee Aurelian paremmin kuin Aurelia itse. Romaanissa henkilöiden maailmat romahtavat kuin Berliinin muuri.

On vaikea yrittää pukea sanoiksi sitä, mikä Pulkkisen tyylissä oikein minua vaivaa. Tai sanotaan oikeastaan näin: teokset saavat minut vaivaantuneeksi. Ei kuitenkaan sen takia, että teemat olisivat jotenkin erityisen haastavia. Kaikki viittaukset filosofiaan, teatteritaiteeseen ja kirjallisuuteen yhdistettynä ylevään dialogiin tuntuvat päälleliimatuilta ja teennäisiltä. Puhuvatko ihmiset oikeasti näin? Puhuvat tai eivät, ymmärrän kyllä, että tämä on Pulkkisen tyyliä, mutta minusta kaiken paljous vie tilaa romaanien hienoilta ja tärkeiltä teemoilta. Parhaassa mahdollisessa maailmassa maailmoja tosiaan on useita: on ajankohtainen viittaus vapaaseen Eurooppaan, jonka tiedämme nyt kuohuvan poliittisesti jälleen, on sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden moninaisuutta, on äitiys, perhesuhteet, menetys, suru, kaipuu. Romaanin realistiseen maailman kanssa risteää Aurelian kokema mielikuvitusmaailma, jossa on viitteitä maagisesta realismista. Kesken romaanin on myös ohjaaja-Joachimin irralliselta tuntuvat lapsuusmuisto, jonka voisi lukea omana novellinaan. 

Nämä kaikki yhdistettynä hyvin koristeelliseen kieleen ja kerronnan monitasoisuuteen on jo melkoisen värikäs kokonaisuus. Minusta tuntui lukijana melkein mahdottomalta saada kiinni kaikesta, vaikka sinänsä Pulkkinen onnistuu pitämään kaikki langat käsissään loppuun asti. Tuntui kuitenkin, että kaikkea on niin paljon, ettei mikään teema tai sivujuonne tullut kunnolla käsitellyksi. Toisaalta tällainen rikottu muoto jättää tilaa myös tulkinnoille, mutta minut Pulkkinen onnistui pikemminkin vieraannuttamaan. 

Päähenkilö Aurelia on vimmaisessa rimpuilussaan, häilyvyydessään, miinuden etsinnässään varmasti lahjakas näyttelijä, mutta romaanissa hänestä välittyy naiivi ja jotenkin ärsyttävä mielikuva. Eikö Aurelia esimerkiksi välitä sairaalassa maakavasta isästään? Kaikista eniten nautin kuitenkin Aurelian äidin puheenvuoroista, jotka tuntuvat aidommilta ja lempeän haikeilta ja siksi tasapainottivat Aurelian kummallista rimpuilua. Myös Aurelian vanhempien rakkaustarinan kuvaus oli onnistunut.

Kaikista parhaimmillaan kerronta on kuitenkin sen kuvatessa ihmisten välisiä suhteita. Pulkkinen kuvaa osuvasti sitä, miten helppoa toiselle on muistaa ja toiselle unohtaa. Toisaalta kaikille yhtä lailla vaikeaa on puhuminen. Äiti, joka ei pysty unohtamaan eikä myöskään puhumaan tyttärelleen suoraan, yrittää vakuutella itselleen:

"Pian. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, vuosipäivänä heinäkuun kahdeskymmenesyhdeksäs. Pian, ei vielä tänään, ei nyt. Pian. Pian. Pian minä kysyn. Pian minä kertaan kaikkein kipeimmät asiat sinun kanssasi. Niin olen ajatellut nyt jo miltei kaksi vuosikymmentä."

Ei Paras mahdollinen maailma varsinaisesti huono ollut. Romaanin idea on mielenkiintoinen ja kerronta koukuttaa sen verran mukavasti, että Paras mahdollinen maailma on oikeastaan todella helposti etenevä ja ehdottomasti luettava kirja. Se ei silti vaan ollut kirja minua varten eikä Pulkkinen enää minun kirjailijani. Joskus vähemmän on enemmän. 


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (2016). Otava. 358 s.  

Tiranan sydän

Tiranan sydän

We Should All Be Feminists

We Should All Be Feminists