Hei.

Sivullinen-blogissa puhutaan kirjoista ja lukemisesta - eli kaikesta olennaisesta. Tervetuloa!

Tiranan sydän

"Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin." 

Varoituksen sananen: seuraava kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. Älä siis lue enempää, mikäli et halua tietää mitään romaanin suurimmasta käänteestä!

***

En ole lukenut Pajtim Statovcin ensimmäistä romaania Kissani Jugoslaviaa, joten en osaa verrata sitä tähän uudempaan teokseen. Voin kuitenkin sanoa, että toinen romaani Tiranan sydän (2016) vei minut mennessään ja jätti jäljen. Tiranan sydän on vahva, koskettava ja monitasoinen romaani ulkopuolisuudesta, halusta tulla kuulluksi, nähdyksi, rakastetuksi. Se on identiteettien ja minuuden etsintää vihamielisessä ja ennakkoluuloisessa maailmassa. Romaani on vapauden kaipuuta ja haparoivaa tarrautumista läheiseen ihmiseen. Menetystä, muistojen ja tarinoiden voimaa. 

Bujar ja Agim ovat nuoria poika, ystäviä sodan runtelemassa Albaniassa, joka ei voi antaa nuorille enää mitään muuta kuin isien vanhoja taruja menneisyydestä. Poikia pakottaa kaipuu pois, jonnekin, missä asiat ovat toisin. Pojista Agim on herkkä sielu, kaunis ja hentoinen poika, joka tietää ja lukee kaiken. Bujar on puolestaan luonteeltaan maltillisempi, mutta aina valmis seuraamaan Agimia, minne ikinä hän meneekin. Jopa suuren meren toiselle puolen heppoisella veneellä. Pojilla ei ole muuta kuin toistensa ja ystävyys, joka syvenee myös rakkaudeksi. 

Teoksen edetessä pojat pyristelevät irti albanialaistaustastaan. Agim haluaa kieltää sen kokonaan ja myöhemmin Bujar keksii itsenä yhä uudelleen ja uudelleen. Erityisesti Agim tietää jo nuorena pitävänsä identiteettileikeistä ja pukeutuukin äitinsä koruihin ja vaatteisiin, minkä vuoksi isä yrittää pieksää pojastaan outoudet pois. Bujarin isä kuolee syöpään ja siskon kaappaavat ihmiskauppiaat. Vanhat albanialaiset kansantarut maalailevat kuvaa urheista miehistä, jotka käyvät pelottomina sotaan ja surmaavat lohikäärmeitä. Tähän kuvaan eivät Agim (ja myöhemmin Bujar) sovi, vaan heidän on luotava oma identiteettinsä, joka ei enää perustu taruille ja tuttuudelle. 

Tiranan sydämen kerronta risteilee eri aikatasoissa. Tarina alkaa vuoden 1990 Albaniasta, käy Saksan, Espanjan ja Yhdysvaltojen kautta Suomeen ja lopulta Adrianmerelle ja takaisin Tiranaan, mistä kaikki alkoi. Jossain viimeisen kolmanneksen tienoilla alan pitää itseäni tyhmänä tai huolimattomana lukijana, koska en saa kiinni siitä, kerrotaanko milläkin hetkellä Bujarin vai Agimin tarinaa, koska luulen tarinan palauttava toisistaan erossa olleet pojat takaisin yhteen. Tai niihän itse asiassa tavallaan käykin. Tässä piileekin tarinan traaginen käänne, sillä käy ilmi, että meren ylitys osoittautuu kohtalokkaaksi Agimille, joka tippuu veneen laidan yli ja hukkuu. Merkkejä tästä käänteestä on toki ilmassa, mutta Agimin kuolema tulee silti yllätyksenä, sillä luen Bujarin Agimiksi ja ihmettelen, milloin Bujarin elämänvaiheet alkavat paljastua. Tämä osoittaa Statovcin kerronnallisen taituruuden, sillä henkilöhahmot rakentuvat vähitellen ja tarinan aukkoisuus pitää ratkaisun piilossa oikeaan hetkeen saakka, ja lukija ihmettelemään, kenen kanssa tämä matka oikein tulikaan kuljettua. 

Agim siis menehtyy Adrianmerelle, mutta hän jää elämään Bujarissa, joka on sekä anonyymi että toisaalta omaksunut myös osan Agimia itseensä. Niinpä kertoja onkin samanaikaisesti Bujar ja Agim, yksin ja yhdessä, tai sitten aivan joku muu. Joku joka pakenee määrittelyjä jatkuvasti, keksii sukupuolensa, seksuaalisuutensa, kansallisuuteensa, itsensä uudelleen. Bujar pyrkii hajottamaan itsensä mutta samalla vaalimaan itsessään Agimia. Teoksen tärkeä motiivi, Albanian kansallistunnus eli kaksipäinen kotka, saa uuden tulkinnan sekä teksin että teoksen kansikuvituksen tasolla. 

Romaanin loppupuolella oleva Suomi-osio ja kykykilpailu tuntuvat hieman irallisilta kohtauksilta muuhun tarinaan verrattuna, mutta onnistuvat ottamaan kantaa suomalaisten kyvyttömyyteen tunnistaa omia etuoikeuksiaan. Teos viittaa myös siihen, miten mediassa uudenlaiset, jännittävät tarinat kerrotaan vain niiden viihdearvon vuoksi, ei suinkaan sen takia, että haluttaisiin antaa kokonaisvaltainen ääni vähemmistön edustajille tai oikeastaan edes kuulla, mitä heillä on sanottavanaan. 

Tiranan sydän on ymmärtääkseni ainoa suomalainen romaani, joka käsittelee transsukupuolisuutta näin laajasti, mikä tuo kiinnostavan ja tärkeän lisän suomalaisen kirjallisuuden kenttälle. Teoksen teemat ja kerronta ovat kansainvälistä tasoa, ja toivon Statovcille menestystä myös maailmalla. Pidin kovasti siitä, miten Statovci käsittelee mieheyttä - tai transsukupuolisuutta - uudella ja kiinnostavalla tavalla sortumatta kliseisiin. Tiranan sydän on ehdottomasti ajatuksia herättävä, uusi ja tuore. Tärkeä teos, jonka toivoisin jokaisen lukevan. 

Niinpä Tiranan sydän ei ole pelkästään siirtolaiskertomus, vaikka ajankohtaisuutensa takia tämä pitäisi antaa luettavaksi ihan jokaiselle. Sitä jotenkin helposti unohtaa, tai ei välitä, että myös Euroopassa on vajaat 30 vuotta sitten sodittu verisesti ja myös eurooppalaiset ovat lähteneet veneillään ylittämään vesiä paremman elämän toivossa. Nostamme muurin itsemme ja toisten väliin nationalismin innoittamana, vaikka monet sodat käydäänkin nimenomaan isänmaallisuuden nimissä. Tiranan sydämessä ihmiskohtalot ovat kovia ja ihmisten hätä ja kaipuu tulevat iholle asti. Tarinassa sekä yhteiskunnallinen että poliittinen kietoutuvat yhteen seksuaalisuuden ja sukupuolen kanssa paljastaen niin paljon monenlaisia vääryyksiä, turhia lokerointeja ja ihmisten välistä arvottamista, että se tekee kipeää. 


Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016). Otava. 271 s. 

 

 

Mitä kuuluu?

Mitä kuuluu?

Paras mahdollinen maailma

Paras mahdollinen maailma